I've been taught to be strong

Minut on opetettu vahvaksi. Minut on opeteetu siihen, jo lapsesta asti että, jos sattuu, niin sitä ei muille saa näyttää. Itkeä ei saa ikinä. Jos itket olet heikko. Apua ei saa pyyttää, ja omat asiat on pidettävä ominaan, henkilökohtaisina, eikä niistä muille puhuta. Eihän ne muille kuulu.

Ehkä onkin näin. Ehkä itkeminen ei olekkaan merkki heikkoudesta. Ehkä se onkin vahvuutta. Mutta entäs jos joku itkee joka päivä, eihän siis sillon pysty olemaan vahva lainkaan? Onko siis ylpeyden aihe olla itkemättä vuosia? Minut on kasvattettu siihen, että on.

Ja jo pienenä lapsena, vielä isäni luona asuessani huomasin sen, että jos itkin, isäni satutti minua kaksin verroin enemmän. Myöhemmin, luin kirjan Tiikerin Lapsi. Siinä pieni villi tyttö sanoi opettajalleen suurinpiirtein näin: "I never cry. If I don't cry, they don't know I'm hurting. So no one can hurt me that way."

Samaistuin tähän heti. Sama ajatus oli jo itselläni pyörinyt monta kertaa lapsena päässä, vaikka en sitä sanoiksi osannutkaan pukea. Outoja asioita lapselle opittavaksi, ehkä jopa karuja.

Koko elämäni olen joutunut olemaan vahva. Monta kertaa olen kyseenalaistanut sen että jaksanko?

Ja aivan yhtä monta kertaa olen tullut huomaamaan, että tottakai jaksan. On jaksettava. Ei ole muita vaihtoehtoja. Keinolla tai toisella. Vahva on oltava tässä julmassa maailmassa pärjätäkseen. 

Aina sitä vain huomaa parskuttavansa eteenpäin. 

"Nobody said it was easy, but no one ever said it would be this hard."

-Coldplay-

Olen tarpeeksi vahva pärjäämään yksin.

Olen myös tarpeeksi fiksu tietämään milloin tarvitsen apua.

Mutta rohkeus ei riitä sen pyytämiseen.

Tai en tiedä onko kyse rohkeuden puutteesta vai vain periaatteesta ja kasvatuksesta.

Turhan monta kertaa olen pärjännyt yksin. Apua olisi varmasti tarjolla, mutta ei, eihän sitä omiin ongelmiin saa pyytää. 

Eihän omat henkilökohtaiset asiat muille kuulu. Sossut tarjoaisivat jälkihuollon tukia, penniäkään en rahaa ota vastaan. Kyllä mä pärjään, ei almuja. En elä muiden kustannuksella, muiden verorahoilla. Pistäisivät nekin rahat niille, jotka niitä vielä enemmän tarvitsevat. 

Kertaakaan, en ole ongelmistani muille puhunut, kavereiden kanssa tottakai jutellaan niin hyvistä kuin huonoistakin asioista, mutta aina kuuntelen enemmän kuin kerron. 

Ikinä en ole kertonut kaikkia ajatuksiani, tunteitani.

Kun minulta kysytään, miten menee, vastaus on aina hyvin.

Tai onko kaikki ok? On.

Kerran vastasin ei. Mutta siihenkin lisäsin perään: "Mutta ei se haittaa, kyllä mä pärjään."

Ettei vaan kukaan kyselisi lisää, tai jopa auttaisi.

Onko kaikesta selvittävä itse?

No ei ole. Kyllähän minä sen tiedän. 

Silti, silti, se avun pyytäminen ja vastaanottaminen on liian iso pala purtavaksi.

En paheksu sitä jos muut pyytävät ongelmiinsa apua, se hyväksyttäkööt, oma asiansa. 

Itse en vain niin pysty tekemään. 

Tosin en siedä sitäkään jos joka ikisestä asiasta täytyy valittaa.

Ei se maailma siihen kaadu jos kynsi katkeaa. 

Tai jos se lempi paita on mennyt pesussa pilalle.

Ei se maailmanloppu tule, kyllä sen tulette vielä huomaamaan, kunhan joudutte vähän isompia ongelmia kohtaamaan. Muutaman kerran on tehnyt mieli näin joillekkin henkilöille sano. 

Vähääkään väheksymättä. Tai ehkä ihan vähän kuitenkin. 

Can miracles happen?

Mun pää on täynnä.
Mullä pyörii päässä ajatuksia ihan laidasta laitaan. En ota niistä selvää.
En ota mun elämästä selvää.
Mitä jos joku on tehnyt jotain hirveää, pitääkö se antaa anteeksi?
Jos antaa anteeksi, voiko sitä ikinä kuitenkaan unohtaa?
Voiko menneisyydessä tapahtuneita asioita koskaan täysin haudata?
Kun luottamus kerran on menetetty, voiko sitä koskaan saada takaisin?
Voiko alkoholi selvittää päätä?
Jos rakastaa jotain ihmistä, meneekö se kaiken edelle?
Riittääkö rakastaminen?
Jos toivoo jotain oikein paljon, voiko se toteutua?
Tapahtuuko ihmeitä?

Aaveet, pirunviulu ja luurangot.

"Etkö unta saa, aaveetko taas sun vuoteellesi omin luvin istahtaa?

Yksinäisyys soittaa sydämessä pirunviuluaan?

Ja luurangot kaapissa äityy kolistelemaan? 

Mä tahdoin karkottaa ne pois, olemaanttoomiin,

ettei ne enää milloinkaan, nousis kummittelemaan."

Joinakin iltoina nousee aaveet kummittelemaan ja luurangot tuntuu puskevan kaapin oven läpi.
Eilen oli sellainen ilta. Eilen oli sellainen ilta jolloin uni ei tahtonut tulla, vaan kaikki menneet asiat pisti pään pyörälle. Kaikki luurangot tuntuivat yhtäaikaa pyrkivän ulos sieltä komerostaan mun pään sisältä. Ja niin osa niistä sitten pääsikin. Soitin vanhalle ystävälle. Miehelle, jolta en ole ikinä halunnut mitään muuta kuin ystävyyttää. Tunne on molemmin puolinen, vaikka samassa sängyssä aina illanistujaisten jälkeen nukutaankin.
Tämä mies oli ainut keneen lapsena luotin. Olin viisi vuotias kun hän oli samalla lastenkodilla. Hän oli silloin 17. Edelleen, vaikka olen itsekkin jo aikuinen, vaikka mies on naimisissa ja kahden ihastuttavan tytön isä, soitan hänelle silloin tällöin. Ja hän soittaa aika ajoin minulle. Edelleen, kaipaan siihen tuttuun ja turvalliseen syliin. Aina, on hän esitellyt minut pikkusiskonaan. Vaikka meillä ei verisidettä olekkaan, on side meidän välillämme paljon vahempi kuin minun siteeni yhteenkään verisukulaiseeni. Hän pelasti minut ollessani viisi vuotias. Hän oli ainut, joka vastusti sosiallivirkailijoita, ja puhui puolestani kun en siihen itse pienenä lapsena pystynyt. Kun hän 18 vuotta täytettyään lähti lastenkodista, katkesi meidän yhteys moneksi vuodeksi. Kuitenkaan, koskaan en häntä unohtanut. Monen vuoden ajan kyselin lastenkodin ohjaajilta, että milloin hän tulee takaisin? Kun olin 12-vuotias tapasin hänet uudestaan. En edes tunnistanut jo aikuista miestä. Hän tunnisti minut. Oli leirillä nuoriso-ohjaajana. Oli yrittänyt saada lupaa tavata minua lastenkodilta lähdettyäänkin, mutta byrokratian kiemuroiden ansiosta, ei hänellä siihen ollut mahdollisuutta. Hänelle ei oltu voitu kertoa edes kuulumisiani. Kun tuolla leirillä, muiden jo mentyä nukkumaan, hän pyysi minut luokseen juttelemaan, en vieläkään tajunnut kuka tuo mies oli. Muutaman sanan jälkeen itkin hänen sylissään. "Is it really you? I always hoped I would see you again." "So did I darling. Not going to disappear anymore, no worries."
Tuon leirin jälkeen olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä. Ensin olin hänen pikku tyttönsä, olen tavallaan vieläkin. Mutta nyt olemme myös ystäviä. Olen hänen nuorimmaisensa kummi, esikoisellaan on sama nimi kuin itselläni. Aikaan, jolloin esikoinen syntyi, asuin vieläkin lastenkodilla, enkä ollut häneen yhteydessä. Kun tuolla leirillä jälleen tapasimme oli tyttö jo lähes vuoden ikäinen. Sanoi toivoneensa että tytöstä tulisi samanlainen sisupussi kuin minä tuolloin olin. Nyt on tyttö jo vanhempi, kuin minä lastenkodilla yhtäaikaan hänen isänsä  kanssa ollessamme, ja vaikka ei samanlaista katsetta tytön silmistä löydy, voi isä olla ylpeä. Ja niin voin minäkin.
Olen ylpeä ja kiitollinen että minulla on tällainen mies. Ei ehkä sanan yleisimmässä merkityksessä, mutta näin on parempi. Muuta en haluaisikaan. Olen ylpeä siitä että minulla on tällainen isoveli. Ja ystävä.

Juteltiin sitten koko yö. Säikyteltiin aaveet takaisin piiloon ja houkuteltiin luurangot ulos kaapeistaan.
Eilen kummitteli paljon, tänään vähemmän. Ehkä jokupäivä ei kuulu kolinaa enää ollenkaan.

"Tää musta yö mun kanssa jaa, 

nii huomenna tää kaikki ehkä on jo helpompaa."

                                                       - Yö - Etkö unta saa? -

It's kinda weird

But I had a vision. Again. I don't know where did it come from, or what does this mean. I've had things like this before, when I was younger, but since that, none.
Now I had one again. I was walking in the town with my friend. We were coming closer to a corner of a building and I said to my friend: "Stop, don't go, there's a biker coming." There was no way I could have seen it. So we stopped and my friend looked at me like I was crazy, but then in a second the biker came from the behind of the corner. If we had kept on walking it would have hit us. Just seconds ago, I saw the biker, the bike, the whole situation in my head. That's really weird.
When I was fifteen, I had run away from home. I was in the mall with my friend. Suddenly I saw in my head my father was coming against us at the lower end of the escalators. Before we went to the escalators, I turned and started walking to the other direction. I thought it was just a feeling coz I was afraid of getting caught, but then my friend came to me and said: "I saw your father! Lets go." Later I asked my friend what was he wearing. My friend was like, what? Why are you asking? She told she thinks he had a grey t-shirt and jeans. I really saw those. When I was a kid, I was walking home from school, I many times felt if they were fighting or not even before I was on the street where our house was. I didn't see anything then but just felt it. And there are more things like that. Am I running out of my mind?

Which side will I take?

I think I would feel the same if I was in the middle of the fight of Bandidos and The Hell's Angels. If I had no clue where to stand and where to go. Where to be not to get shot.

"Sanot kai me voidaan tehdä niin, mut onko se oikein? Onko se oikein? Pieni ja hento ja ilman nimeä, haluan pois sen. Onko se oikein? Mulla menee elämä ja mä mietin et mä en haluu olla mä ja pyörin mun pientä ympyrää. Ja kun sä naurat oisin ihan joku muu, joku kauhee joka aina pahastuu ja mä huudan kun leikit ettet nää. Kokisinko aina surua? Onko se oikein, onko se oikein? Kuinka mä voisin sen sulle sanoa, haluan pois sen. Onko se oikein, sä et mitää menetä. Jos se itkee, ei sua kukaan herätä. Lumiukkona seison ulkona katson valoja, joiden seinien suojaan on suojattu onnellisia. Ja mä pelkään että sulaisin muiden mukana. Onko se oikein, mulla menee elämä ja mä pyörin mun pientä ympyrää. Onko se oikein, sä et mitään menetä jos se itkee."
                                                                                                   -  Erin - Onko se oikein  -

Ei, ei se ole oikein. Ei niin voi tehdä.

I'm gonna have a baby.
I'll go to the blood test on Wednesday to get the definite result.
There's a hurricane in my head and I really have no clue what I should do.
To be honest, there's no more than one option.
-Abortion? No it's not even the option for me at all.
Wish me all the best.