I've been taught to be strong

Minut on opetettu vahvaksi. Minut on opeteetu siihen, jo lapsesta asti että, jos sattuu, niin sitä ei muille saa näyttää. Itkeä ei saa ikinä. Jos itket olet heikko. Apua ei saa pyyttää, ja omat asiat on pidettävä ominaan, henkilökohtaisina, eikä niistä muille puhuta. Eihän ne muille kuulu.

Ehkä onkin näin. Ehkä itkeminen ei olekkaan merkki heikkoudesta. Ehkä se onkin vahvuutta. Mutta entäs jos joku itkee joka päivä, eihän siis sillon pysty olemaan vahva lainkaan? Onko siis ylpeyden aihe olla itkemättä vuosia? Minut on kasvattettu siihen, että on.

Ja jo pienenä lapsena, vielä isäni luona asuessani huomasin sen, että jos itkin, isäni satutti minua kaksin verroin enemmän. Myöhemmin, luin kirjan Tiikerin Lapsi. Siinä pieni villi tyttö sanoi opettajalleen suurinpiirtein näin: "I never cry. If I don't cry, they don't know I'm hurting. So no one can hurt me that way."

Samaistuin tähän heti. Sama ajatus oli jo itselläni pyörinyt monta kertaa lapsena päässä, vaikka en sitä sanoiksi osannutkaan pukea. Outoja asioita lapselle opittavaksi, ehkä jopa karuja.

Koko elämäni olen joutunut olemaan vahva. Monta kertaa olen kyseenalaistanut sen että jaksanko?

Ja aivan yhtä monta kertaa olen tullut huomaamaan, että tottakai jaksan. On jaksettava. Ei ole muita vaihtoehtoja. Keinolla tai toisella. Vahva on oltava tässä julmassa maailmassa pärjätäkseen. 

Aina sitä vain huomaa parskuttavansa eteenpäin. 

"Nobody said it was easy, but no one ever said it would be this hard."

-Coldplay-

Olen tarpeeksi vahva pärjäämään yksin.

Olen myös tarpeeksi fiksu tietämään milloin tarvitsen apua.

Mutta rohkeus ei riitä sen pyytämiseen.

Tai en tiedä onko kyse rohkeuden puutteesta vai vain periaatteesta ja kasvatuksesta.

Turhan monta kertaa olen pärjännyt yksin. Apua olisi varmasti tarjolla, mutta ei, eihän sitä omiin ongelmiin saa pyytää. 

Eihän omat henkilökohtaiset asiat muille kuulu. Sossut tarjoaisivat jälkihuollon tukia, penniäkään en rahaa ota vastaan. Kyllä mä pärjään, ei almuja. En elä muiden kustannuksella, muiden verorahoilla. Pistäisivät nekin rahat niille, jotka niitä vielä enemmän tarvitsevat. 

Kertaakaan, en ole ongelmistani muille puhunut, kavereiden kanssa tottakai jutellaan niin hyvistä kuin huonoistakin asioista, mutta aina kuuntelen enemmän kuin kerron. 

Ikinä en ole kertonut kaikkia ajatuksiani, tunteitani.

Kun minulta kysytään, miten menee, vastaus on aina hyvin.

Tai onko kaikki ok? On.

Kerran vastasin ei. Mutta siihenkin lisäsin perään: "Mutta ei se haittaa, kyllä mä pärjään."

Ettei vaan kukaan kyselisi lisää, tai jopa auttaisi.

Onko kaikesta selvittävä itse?

No ei ole. Kyllähän minä sen tiedän. 

Silti, silti, se avun pyytäminen ja vastaanottaminen on liian iso pala purtavaksi.

En paheksu sitä jos muut pyytävät ongelmiinsa apua, se hyväksyttäkööt, oma asiansa. 

Itse en vain niin pysty tekemään. 

Tosin en siedä sitäkään jos joka ikisestä asiasta täytyy valittaa.

Ei se maailma siihen kaadu jos kynsi katkeaa. 

Tai jos se lempi paita on mennyt pesussa pilalle.

Ei se maailmanloppu tule, kyllä sen tulette vielä huomaamaan, kunhan joudutte vähän isompia ongelmia kohtaamaan. Muutaman kerran on tehnyt mieli näin joillekkin henkilöille sano. 

Vähääkään väheksymättä. Tai ehkä ihan vähän kuitenkin. 

And that's who I am..

...

tällaista tänään.. 

Kuvat otettu TÄÄLTÄ..

Can miracles happen?

Mun pää on täynnä.
Mullä pyörii päässä ajatuksia ihan laidasta laitaan. En ota niistä selvää.
En ota mun elämästä selvää.
Mitä jos joku on tehnyt jotain hirveää, pitääkö se antaa anteeksi?
Jos antaa anteeksi, voiko sitä ikinä kuitenkaan unohtaa?
Voiko menneisyydessä tapahtuneita asioita koskaan täysin haudata?
Kun luottamus kerran on menetetty, voiko sitä koskaan saada takaisin?
Voiko alkoholi selvittää päätä?
Jos rakastaa jotain ihmistä, meneekö se kaiken edelle?
Riittääkö rakastaminen?
Jos toivoo jotain oikein paljon, voiko se toteutua?
Tapahtuuko ihmeitä?

Aaveet, pirunviulu ja luurangot.

"Etkö unta saa, aaveetko taas sun vuoteellesi omin luvin istahtaa?

Yksinäisyys soittaa sydämessä pirunviuluaan?

Ja luurangot kaapissa äityy kolistelemaan? 

Mä tahdoin karkottaa ne pois, olemaanttoomiin,

ettei ne enää milloinkaan, nousis kummittelemaan."

Joinakin iltoina nousee aaveet kummittelemaan ja luurangot tuntuu puskevan kaapin oven läpi.
Eilen oli sellainen ilta. Eilen oli sellainen ilta jolloin uni ei tahtonut tulla, vaan kaikki menneet asiat pisti pään pyörälle. Kaikki luurangot tuntuivat yhtäaikaa pyrkivän ulos sieltä komerostaan mun pään sisältä. Ja niin osa niistä sitten pääsikin. Soitin vanhalle ystävälle. Miehelle, jolta en ole ikinä halunnut mitään muuta kuin ystävyyttää. Tunne on molemmin puolinen, vaikka samassa sängyssä aina illanistujaisten jälkeen nukutaankin.
Tämä mies oli ainut keneen lapsena luotin. Olin viisi vuotias kun hän oli samalla lastenkodilla. Hän oli silloin 17. Edelleen, vaikka olen itsekkin jo aikuinen, vaikka mies on naimisissa ja kahden ihastuttavan tytön isä, soitan hänelle silloin tällöin. Ja hän soittaa aika ajoin minulle. Edelleen, kaipaan siihen tuttuun ja turvalliseen syliin. Aina, on hän esitellyt minut pikkusiskonaan. Vaikka meillä ei verisidettä olekkaan, on side meidän välillämme paljon vahempi kuin minun siteeni yhteenkään verisukulaiseeni. Hän pelasti minut ollessani viisi vuotias. Hän oli ainut, joka vastusti sosiallivirkailijoita, ja puhui puolestani kun en siihen itse pienenä lapsena pystynyt. Kun hän 18 vuotta täytettyään lähti lastenkodista, katkesi meidän yhteys moneksi vuodeksi. Kuitenkaan, koskaan en häntä unohtanut. Monen vuoden ajan kyselin lastenkodin ohjaajilta, että milloin hän tulee takaisin? Kun olin 12-vuotias tapasin hänet uudestaan. En edes tunnistanut jo aikuista miestä. Hän tunnisti minut. Oli leirillä nuoriso-ohjaajana. Oli yrittänyt saada lupaa tavata minua lastenkodilta lähdettyäänkin, mutta byrokratian kiemuroiden ansiosta, ei hänellä siihen ollut mahdollisuutta. Hänelle ei oltu voitu kertoa edes kuulumisiani. Kun tuolla leirillä, muiden jo mentyä nukkumaan, hän pyysi minut luokseen juttelemaan, en vieläkään tajunnut kuka tuo mies oli. Muutaman sanan jälkeen itkin hänen sylissään. "Is it really you? I always hoped I would see you again." "So did I darling. Not going to disappear anymore, no worries."
Tuon leirin jälkeen olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä. Ensin olin hänen pikku tyttönsä, olen tavallaan vieläkin. Mutta nyt olemme myös ystäviä. Olen hänen nuorimmaisensa kummi, esikoisellaan on sama nimi kuin itselläni. Aikaan, jolloin esikoinen syntyi, asuin vieläkin lastenkodilla, enkä ollut häneen yhteydessä. Kun tuolla leirillä jälleen tapasimme oli tyttö jo lähes vuoden ikäinen. Sanoi toivoneensa että tytöstä tulisi samanlainen sisupussi kuin minä tuolloin olin. Nyt on tyttö jo vanhempi, kuin minä lastenkodilla yhtäaikaan hänen isänsä  kanssa ollessamme, ja vaikka ei samanlaista katsetta tytön silmistä löydy, voi isä olla ylpeä. Ja niin voin minäkin.
Olen ylpeä ja kiitollinen että minulla on tällainen mies. Ei ehkä sanan yleisimmässä merkityksessä, mutta näin on parempi. Muuta en haluaisikaan. Olen ylpeä siitä että minulla on tällainen isoveli. Ja ystävä.

Juteltiin sitten koko yö. Säikyteltiin aaveet takaisin piiloon ja houkuteltiin luurangot ulos kaapeistaan.
Eilen kummitteli paljon, tänään vähemmän. Ehkä jokupäivä ei kuulu kolinaa enää ollenkaan.

"Tää musta yö mun kanssa jaa, 

nii huomenna tää kaikki ehkä on jo helpompaa."

                                                       - Yö - Etkö unta saa? -

Temptation

"Go with the flow", they say.
What if the flow takes me to somewhere not safe? To the empire of temptations and evilness.
One summer night it wasn't very far. It was actually quite near for me to cheat on 'my guy'. I don't even know  if I have a guy or not, but there's something going on. And that 'something' is enough for me to be loyal. Even if he would let me do what ever I wanted to, I just don't. Not because of him, just because of me.
Somehow I ended up to drink with one guy after a day at work. The guy is married and always telling how he never could cheat on her wife. But as a matter of fact he was very capable for doing that after too many beers. He was really trying his best to get into my pants. He didn't. And on the next morning he was praising me to the heavens for not letting him do anything stupid.
But I still couldn't help thinking how many times I had heard him telling about his loyalty to his wife and saying he would never allow himself even to sleep in same bed with an other woman. I sleep with guys nearly every night, really just sleep. Where goes the limit between being friends and having something more going on? Or is it really even possible to draw a line? I hug my friends, I sometimes kiss them. I walk hand in hand and sleep in the same bed, under the same blanket. I throw raunchy jokes and change my clothes in front of them. No matter are they women or men. But is there really a difference? Every time I hang out with a guy, we obviously have something going on, at everybody else's opinion. I don't think so, but should I? Is it possible for man and woman just clearly, certainly, with no ulterior motive, to be friends? Just friends? 

"Kesäkaveri"

"Punaviini pilaa puseron, mennään kaupungille, ostan uuden paidan jostakin. Älä päästä irti, pidä kii. En muista sun sukunimeä, voinko silloin sanoa 'ystävä'? Sinä olet sellainen, ota mua kädestä. Sinä ymmärrät minua. 
Tulee pari hyvää ideaa: jos nyt aamuun asti dokataan, niin noin puoli seiskalta, me ollaan uimassa. Jo pari iltaa vahingossa alla: ne juhlat pääsivät venymään.. En muista sun sukunimeä, voinko silloin sanoa 'ystävä'? Sinä olet sellainen, ihan siinä lähellä, olen reppuselässä, sinä ymmärrät minua. Laulamme päivät halki, muistanko kaiken myöhemmin?"                   
                                                                                                 -  PMMP - Kesäkaverit  -



Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tapasin uuden ihmisen, johon rakastuin heti. Kutsuttakoon häntä nyt nimellä "ystävä". Rakastuin siis ystävämielessä. 
Ei olla ihan samaa kaliiperiä. Oikeastaan meissä ei loppujen lopuksi ole mitään muuta samaa kuin kova lapsuus. 
Siihen se sitten jääkin. Mutta ystävällä on myös lapsenmielisyys. Se leikittelevän rento asenne elämään. Tuntui että itsekkin pystyin pitkästä aikaa unohtamaan kaikki turhat murheet. Hän lähti tänään kotiinsa. Oli vain kesän samalla paikkakunnalla töiden takia. Nyt matkaa on yli 300 kilometriä. Vaikka hän onkin minua melkein 10 vuotta vanhempi, ei sitä edes huomannut. Kesään mahtui monenlaista. Naurua ja itkua, vihaa ja iloa. Alkoholia ja kebabia. Miehiä ja tyttöjeniltoja. Mutta en muista milloin olisin viimeksi luottanut kehenkään näin nopeasti. Yleensä se vie minulta aikaa, ja paljon. 

Oltiin siis samalla työpaikalla. Ei samoissa töissä, mutta niin että jokapäivä vähintään moikattiin. Näin meni ehkä ensimmäinen viikko. Sen jälkeen istuttiin töiden jälkeen vaihtamassa päivän kuulumiset. Valehtelematta jokapäivä. Jos ei mitään kerrottavaa ollut, niin vain istuttiin. Puhuttiin ummet ja lammet naisten välisestä rakkaudesta aviokriiseihin ja hölmöileviin teineihin. Puhuttiin lasten vaipoista ja kuumista miehistä. 

Mietittiin että miten me nyt pärjätään? Pidetään yhteyttä, soitellaan, pidetään toisemme kaikesta ajan tasalla. Hän ehti ajaa alle tunnin kun puhelimeni soi ensimmäisen kerran: "Arvaa mitä!?..."  Tämän postauksen kirjoittaminen on kestänyt lähemmäs kaksi tuntia, sen takia että puhun samalla puhelimessa. Ja facebookissa. 

Kenen asunnon avaimet saan itselleni? Kenen viereen menen sänkyyn vuodattamaan pettymystä ja surua kun olen taas ikuisesti vihainen kaikille maailman miehille? Kenen luokse juoksen maailmanennätys vauhtia kertomaan iloiset uutiset? 

Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tapasin ihmisen, jolle puhun asioistani. Jolle uskallan avata suuni ja sisinpäni ilman pelkoa siitä että kohta asiat on kaikkien tiedossa. Ihmisen jonka kanssa nauran omille hölmöilyilleni. 
Kahden ja puolen kuukauden aikana nähtiin noin seitsämänäkymmenenäviitenä päivänä. En voi kuin kiittää. 

Kiitos Ystävä. 


"Ilman ikävää ei ole rakkautta, ei tunnetta kestävää. Näinä pitkinä öinä sen voi vasta oikein todella ymmärtää."
Ilman ikävää ei olisi meitä, kauan toistaan etsineitä. Ikävä niin kaunis on. Sitä vihaan ja rakastan."
                                                                                                  
                                                                                          -  Suvi Teräsniska - Ilman ikävää  -