Bloggaustauko

Johtuu muutosta.
Muutin. Siitä lisää myöhemmin.
Heti kun saan uuteen asuntooni nettiyhteyden!

Hope it's not gonna take too long. Otherwise that's gonna drive me crazy.

Loma

Yleensä ulkomaille lähtiessä mielessä on miljoonia sääntöjä ja asioita, joita loman aikana ei tulisi tehdä.
Tavallisimpia, mitä ensimmäisenä mieleen tulee, on rentoutuminen, työn ja murheiden unohtaminen, hauskan pitäminen. Juuri näin tein viikon lomallani Kreikassa ystäväni kanssa.
Näiden lisäksi ennen lähtöä kuulin 'isosiskoltani' lukemattomia ohjeistuksia mitä tulisi muistaa.
Tässä esimerkkinä niistä muutama:

1. Et sitten liiku siellä yksin yöllä. Liikut vain kaverisi kanssa.
2. Et juo sitten liikaa.
3. Et nuoleskele kenenkään tuntemattoman kanssa.
(onko yhden kerran juttelun jälkeen ihminen vielä tuntematon?)
4. Et harrasta seksiä KENENKÄÄN kanssa. 
5. Ilman puhelinta et lähde minnekkään. 
6. Kenenkään mukaan et lähde yksin.
7. Kenenkään mukaan et lähde edes kaverisi kanssa. 
8. Uimaan et humalassa mene. 


No. Mitä minä fiksuna tyttönä, ehkä hieman liikaa alkoholia nautittuani sitten tein. 
Kahdeksan sääntöä. Joista kahdeksaa rikoin. 
Tein liian läheistä tuttavuutta vanhan rakkaani, Jack Danielsin kanssa.
Tein liian läheistä tuttavuutta myös kreikkalaisten kanssa.
Mutta kaikki on kunnossa. Kiitän siitä taas sitä jotain suurempaa. 
Sillä tällä hölmöilyn määrällä se on suoranainen ihme. 
Hetkeään en voi sanoa katuvani, joka hetkestä nimittäin nautin. 
Vähän häpeän omaa tyhmyyttäni. Mutta kaikki kääntyi parhain päin, 
joten turha niillä asioilla on päätänsä vaivata. 
I had fun. But to be honest, I'm gonna miss one guy a bit.
He asked me to come back someday. He said he'd wait for me. 
I told him not to lie to me.   

I know a guy...

...who's as perfect as possible.
He's polite, well educated, you know - a good guy.
Not an addict, not alcoholic, doesn't even smoke.
He does sports, goes to the gym and eats healthy diet.
He likes me. He makes me laugh and he might be the cutest ever when he laughs.
Still there is some things that don't fit into the puzzle.
I don't know why, but I just can't trust him. I don't mean I couldn't trust men. There's just something about him, that bothers me. I have no clue what it is, but it's something. I think he's just too perfect. Maybe I'm just too  suspicious. But there must be something wrong. And I know there is, and it digs me that I don't know what it is.
I know I'm making something up on purpose, but I just need to get something. 'Cause no one is perfect, huh?
What if it's something huge, that's going to bother me when it comes up? Wouldn't it be easier if it showed up now before anything is even about to happen?
BUT
what if there's nothing? Shouldn't I be able to trust him right now, and just go with the flow? Enjoy?
You have no clue how much I would love to just but my sense into the back of my mind and trust my feelings. But on the other hand, it's the feeling that says there's something wrong. But only my sense tells me to be careful.
He's not bad. He's very decent and adorable. Am I running out of my mind when I'm really searching the things that suck? I don't know.

And by the way.. because of my work I have to see that guy everyday.

549

"You see she wanted to learn to play guitar, 

be a ballerina or movie star. 

She could go so far. 

I wish she can be anything that she wants to.

I wish she can ride her bike every afternoon. 

I wish she can laugh and play in those backyard games,

just like all little girls should get to do. 

And I wish I could see it all. 

But her memory will live on right here

'till I get over there and see her again."

Puolitoista vuotta, kahdeksantoista  kuukautta, seitsämänkymmentäkahdeksan viikkoa ja viisisataaneljäkymmentäyhdeksän päivää. Viisisataaneljäkymmentäyhdeksän päivää on kulunut vuoden 2010 marraskuun kahdennestakymmenennestäviidennestä päivästä. Tasan puolivuotta. 


Viisisataaneljäkymmentäyhdeksän päivää olen herännyt sama ajatus päässä. 
Viisisataaneljäkymmentäyhdeksän päivää olen nukahtanut samoin ajatuksin.
Viidestäsadastaneljästäkymmenestäyhdeksästä päivästä yhtäkään ei ole kulunut ilman tuota yhtä ajatusta. 
Viisisataaneljäkymmentäyhdeksän päivää olen jokaisena tuntenut ikävää. Ikävää, jota eilen ensimmäisen kerran itkin. 
Minä, joka en usko jumalaan, joka ilta sen toiveen jonnekkin lähetän "Please, keep them safe". 

And every single day I hope. 
I hope he's not hurting them anymore. 
I hope I could see them again. 
Maybe someday I will. 

Insecurity

"Must it take a life for hateful eyes

 to glisten once again. 

Cause we find ourselves in the same old mess. 

Singing drunken lullabies." 

I keep asking myself:

why do I never learn? 

Why do I always make the same mistakes again?

I found myself AGAIN

trusting someone I shouldn't have.

My fear of being blue-eyed is even bigger than my fear of the dark.

Ja asiasta toiseen, 

I'm not sure is one person I know doing alright, and I'm getting a bit worried. 

I don't know how to get an honest answer. 

What should I do??

Life's not a joyride

Rakastuin juuri äsken. Rakastuin miun tyynyyn.
Lähdin puoli yhdeltä, ja olin kotona puoli neljältä.
Suoraan sänkyyn. Nyt ei kyllä jostain syystä enää edes väsytä.
Olin siis töissä, en baarissa. Tuli hälyytys ystävältäni lähteä hänen vänkärikseen.
Sinne siis. Edellisessä tekstissä mainitsemani kalja, vaihtuikin kupilliseen kahvia.
Käy minulle vallan mainiosti.
Ajellessa on hyvää aikaa jutella.
Vaikka nostankin myös mustan huumorin kunniaan,
tuli sen lisäksi juteltua myös vähän syvällisemmin.

Meillä on kaksi yhteistä tuttua, joille alkoholista on tullut ongelma. Kaksi täysin erilaista tapausta.
Toisella ongelma on lievempi ja jollain tasolla ymmärrettävissä ja selitettävissä.
Toisella ongelma on täyttä pelleilyä ja hauskanpitoa, joka on mennyt jo kontrollin rajojen yli.

Vaikka toisen henkilön alkoholinkäytön joissain kieroissa mieleni sopukoissa pystynkin ymmärtämään,
ei se tarkoita sitä että sen hyväksyisin. Kyseessä on 25 vuotias mies. Täysi-ikäinen, siis täysin vastuussa itsestään ja omista tekemisistään. Käytiin viemässä tämä tapaus kaverinsa luota kotiin töiden jälkeen. Vasemmassa kädessä kaljakontti, jossa jäljellä oli kolme olutta. Oikeassa 0,5l viinapullo. Pohjalla ehkä sentti jäljellä. Olkoot. Vielä muutama viikko sitten mitään ei olisi ollut jäljellä, ja juomia olisi juotu tuplasti enemmän. Vielä muutama viikko sitten tämä sama tilanne olisi nähty joka päivä. Nyt vain kerran viikossa. Hitaasti, mutta varmasti. AA:sta on selvästi apua. Tällä ihmisellä menneisyys ei ole niitä valoisimpia, ja juominen ei ole hauskan pitoa. Ei. Se on lähinnä pään ja ajatusten nollaamista. Ajatuksissa kun joka hetki pyörittelee vanhoja virheitä, ymmärrän kyllä, että aina sitä ei jaksa. Joskus ne ajatukset on saatava sieltä pois. Sitä vain en hyväksy, että keinona tähän on alkoholi. Mutta niinkuin sanottu - hitaasti, mutta varmasti. Edistyksen huomaa kyllä ja tahtoakin löytyy.

Toinen tapaus on alaikäinen tyttö. Kaunistelematta täysi idiootti. Tuntuu välillä, että se järki ei paljon päätä pakota. Äly hoi, älä jätä! Kaiken huippuna oli sairaalareissu pari viikkoa sitten. Vatsahuuhtelu. Luulin jo, toivoin, että siinä vaiheessa olisi hälyytyskellot soineet. Mutta ei. Sama tahti jatkuu. Parin päivän hidastuksen jälkeenkin. Välillä tuntuu, että ei itseä kiinnostaisi olla edes tekemisissä tuollaisen ihmisen kanssa, parhaita ystäviä emme ole, mutta on vain yritettävä ajatella, että kaveria ei jätetä.
Mutta kun oma kontrolli pettää totaalisesti, ei muidenkaan mielipiteet siinä vaiheessa paljoa vaikuta. Ihmettelen suuresti, että lastensuojeluilmoitusta ei tehty. Tai jos tehtiin, sitä ei otettu vakavasti. Jälkimmäinen vaihtoehto ehkä todennäköisempi. Kun asiasta sanoo vastaus on: "Älä jaksa, mä vaan pidän hauskaa, ei mulla muutakaan tekemistä ole." Jos jotain muuta tekemistä yrittää keksiä, niin ei varmasti kelpaa. Myöhemmin inistään kun ei ole rahaa, voisitko lainata vähän?? Voin käydä kaupassa, ostaa suoraan ruokaa jääkaappin. JOSKUS voin näin tehdä. Mutta ei, ei kelpaa. Pitäisi saada rahana käteen. Ei jää pienintäkään epäilystä mihin rahat menisivät. No, neiti on hyvä ja hoitaa sitten itse omat asiansa, kun niin hyvin tuntuu onnistuvan. Turha on tulla myöhemmin apua anelemaan. Ei tipu. Ei ennen kuin elämä on kuosissa. Siinä en voi enää auttaa.

Ei elämä voi aina olla pelkkää hauskan pitoa. Ripaus hauskuutta sinne tänne, but life's not a joyride.
Ei ole merkitystä mitä osaa tehdä, jos niin ei kuitenkaan tee.

Sain kuulla tänään, että minulla on iso mieli. Ilman sen kummempia selityksiä. Niin kai.

Huomenna ajattelin istua iltaa erään ystäväni kanssa,
pitkästä aikaa jos ottaisi vaikka pari lasillista viskiä.
Huomenna voisin itse pitää vähän hauskaa.

Sleep tight, don't let the bedbugs bite.
I'm not alone tonight. ♥

like a football field

"Damaged people are dangerous because they know they can survive." 

I know I won't give up.

I know I can survive. 

I know I will cope. 

Right now I'm just a bit insecure.

How?

There was a time I knew exactly what to do. If something happened, I had a solution in a minute. I was able to keep myself calm, hide all my feeling, put them into the back of my mind. Now I can't. 

As I said, I know I'll cope through what ever happens, what ever it takes, but the ways of coping just doesn't come to me anymore. I have to search for them. And it really pisses me off. The ways I used to handle things, to be honest, were not always the best ones. I didn't do the thinking part until I had actually done it. But I took the responsibility, I stood behind my doings. I did first and then cleaned up the mess. Now if I face a problem, I have to actually THINK what will I do. What I CAN do. Okay, sounds smart, but I don't really do smart, it's not my thing. My thing is to live just one minute at the time. I'm not so sure anymore about anything. I actually never was sure about anything but nor I doubted nothing, but now I do. And it freaks me out. 

This life is like a football arena. Every time you walk to that field, you go there with the attitude that you're going to do your very best. Sometimes there's more pressure of winning, sometimes it doesn't matter. Depends on how relevant the game is. Doesn't matter if you loose one match. You just have to win enough smaller games to win a whole tournament. Life's the tournament. Little struggles and adversities are the matches and you need to do everything you just can - to do your best.

It's not only doing your best. When you walk to that field, when you play, you're not alone. There's a team with you. A team, you're going to play all the games with in the tournament. You wouldn't be anything without your team. Without your team you had nothing. No one to look after you, no one to safeguard your background. No one to help you, if you are in a need of support. There are two types of players. The ones who run away when tough comes. Then there are the ones who are willing to do everything they can, they are ready to do anything that just crosses their mind, to help their own team. I belong to the second group. 

I can say I'm brave. I can say I'm foolhardy. I might be dangerous, I have no self-protection and I usually have no clue when I cross the lines. But I'm still here. Well and alive. And a piece by piece I'm becoming to be happy after all. 

Now I think I deserve one beer. 

Have a nice weekend.