Over a year ago I got to know that I have a big sister.
Olin sossukokouksessa missä mun faijakin oli.
Oli ihan muut asiat puheena niin faija päättää siihen loppuun sitten kertoa että:
"Sulla on isosiskopuoli."
Siinä vaiheessa fiilis oli sellanen et olisi tehnyt mieli hyökätä suoraan sen päälle nyrkit edellä.
Sensijaan istuin vain paikallani.
Kaikki mitä osasin sanoa oli
"Aha"
Faija jatkoi kertomista, minkä ikäinen, kaiken se kertoi minkä tiesi.
"Turpa kiinni! Mua ei kiinnosta." Nousin. Otin takin.
Sanoin mun ohjaajalle että lähdetään.
Ja niin me lähdettiin.
Se vei mut takaisin lastenkodille jossa oli toinen ohjaaja töissä.
Se lupasi että tästä ei puhuta. Ei kuulu muille ohjaajille,
jos en itse halua kertoa.
Lastenkodilla joka koulupäivä meidän piti olla 45 minuuttia omissa huoneissa.
Piti tehdä läksyt tai muuten vaan olla siellä ns. rauhottumassa.
Ikinä, ei ikinä ollut poikkeusta siihen että siitä olisi voinut luistaa
vaikka kuinka monia hyviä tekosyitä etsittiin.
Silloin kun menin sinne oli juuri se hetki.
Vasta siellä se viha iski päälle.
En tervehtinyt.
"No, sullapas on kiire, miten meni kokous?"
Menin ovet paukkuen mun huoneeseen.
Kohta ovelta kuulu koputus ja tuttu kysymys:
"Saanko mä tulla sisälle...?"
"Onko kaikki hyvin?"
Ja mä kerroin.
"Tuuhan tonne. Mennään ettimään sun sisko.
Meillä on aikaa ennen kun muut tulee huoneistaan.
Ja et sitten sano kenellekkään että mä annoin sun tulla pois aikasemmin!?"
Ja me etitiin. Ei ollu mitään muuta kuin nimi ja syntymävuosi.
Onneksi nimi oli sen verran erikoinen että ei suomessa kovin montaa ole.
Etsittiin ja parin puhelun jälkeen löydettiin oikea henkilö.
Otin numeron talteen. En uskaltanut silloin vielä ottaa yhteyttä.
Myöhemmin sen tein. Tai siis tuon samaisen ohjaajan kanssa kirjoitettiin kirje.
Ja sitten vain odotettiin
ja odotettiin.
Ei vastausta.
Meni kuukausi, kaksi, kolme, neljä, viisi.
Puoli vuotta kului.
Sitten tuli soitto. Ei, se ei ollut siskoni, vaan hänen äitinsä.
Siskopuoleni ei halunnut olla yhteyksissä. Oli kuulemma katkera isälleni.
Miksi hän purkaa sen minuun? Olisin vilpittömästi halunnut tutustua uuteen sukulaiseeni.
Ainoa lapsi kun olen, ja aina olen halunnut sisaruksia.
Muistan joskus lapsena kysyneeni isältäni, että onko minulla isosisko.
En tiedä mistä olin sellaista saanut päähäni,
olinko alitajuisesti kuullut hänen puhuvan asiasta, josta minulle oli aina vaiettu.
Sain siitä hyvästä läimäytyksen poskelleni.
Muistan sen tilanteen hyvin.
Kysyin isältäni uudestaan, onko minulla sisko?
Uusi isku.
"Mistä sinä pentu tuollaista olet päähäsi saanut?
Jos olisikin, niin mitä vittua se sinulle kuuluisi!"
Jätin asian siihen. Olin pyyhkinyt sen muististani kokonaan.
Lastenkodilla kun istuin ohjaajani kanssa etsimässä tietoa tuosta ihmisestä,
tuo tilanne tuli täysin selvänä takaisin mieleeni.
Olin ehkä viisi, tai neljä.
Asuin silloin vielä isäni ja äitini kanssa vuokralla rivitalossa.
Isälläni oli oranssi t-paita ja harmaat housut.
Myös kengät vaikka olimme olohuoneessa, ehkä hän oli lähdössä jonnekkin.
En muista enempää.
Ihmismieli on ihmeellinen asia. Tahtomattaankin se tuo mieleen muistoja, tilanteita, yksityiskohtia.
Mutta jos jotain yrittää tarkoituksen omaisesti muistaa, ei ole toivoakaan että niin tapahtuisi.
Silti me jokapäivä pyörittelemme mielessä mennyttä. Joskus jopa enemmän kuin tulevaa.
Vaikka kumpi olisi tärkeämpää?
Ovatko ne kaikki huonotkin asiat jotka harvase päivä tulevat mieliimme,
kuitenkin sen verran muistamisen arvoisia, että mielemme ei niitä pyyhi pois.
Muistan aina sen kun istuin lastenkodilla ohjaajien huoneessa.
Tilanteessa ei ollut mitään erikoista, olin katsomassa bussiaikatauluja, mietin millä bussilla seuraavana päivänä tulisin takaisin. Myöhemmin muistin aina nuo kaikki bussi aikataulut mitä silloin mahdollisiksi pohdimme.
Ja voin sanoa että en olisi tässä nyt jos eräänä päivänä en olisi saanut palautettua
mieleeni noita kyseisiä bussiaikatauluja. Ne tulivat tarpeeseen.
Toinenkin asia tuossa tilanteessa oli.
Pöydällä oli kirjekuori. Sen päällä erään henkilön nimi ja osoite. En olisi ikinä saanut itselleni mielenrauhaa jos en olisi saanut tuota kyseistä henkilöä tavoitettua. Silloin, tuossa tilanteessa en tiennyt että ikinä tulisin noita tietoja tarvitsemaan. Silti, vielä monen vuodenkin jälkeen, pystyn näkemään sen tilanteen uudestaan, kaikkia yksityiskohtia myöten. En kuintenkaan pysty näin tekemään mille tahaansa tilanteelle.
Pelottavaa. Mistä se johtuu?
Sitä en tiedä.
Mutta siitä on ollut vain hyötyä ja voin olla vain kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti