Miten sitä aina vaan jotenkin odottaa että tulee sellainen hetki että kaikki loksahtaa paikoilleen.
Se hetki, jolloin kaikki palapelin palat on saatu oikeille paikoilleen eikä yksikään niistä tuhansista paloista ole kadoksissa. Se hetki, jolloin kaikki on hyvin, eikä ole mitään mistä murehtia.
Milloin se tulee?
Milloin tulee se puhelu, jota on niin kauan odottanut?
Milloin kävelee vastaan se ihminen, jonka on jo monen vuoden ajan toivonut tapaavansa uudelleen?
Milloin varmistuu että kaikilla on kaikki hyvin?
Milloin mulla on kaikki hyvin?
Ei sellaista ikinä tapahdu. Ei itsestään.
"Be the change you wish to see in the world."
Onhan se jo lapsena huomattu, että ei tämä elämä ole kuin Disneyn elokuvat. Ei niinkuin Astrid Lindgrenin satukirjat. Ei elämä täällä ole mikään tuhkimotarina, jossa prinssi ratsastaa valkoisella ratsulla and they lived happily ever after. Ei ole maailmaa jossa ei ole pahuutta, ei edes yhtä elämää.
Lapsena en ikinä halunnut olla prinsessa, halusin olla sotilas. En leikkinyt barbeilla, leikin autoilla, aseilla, ja pelasin katulätkää poikien kanssa. Mulle ei ole väliä katkeaako mun kynsi, tai käykö sukkien väri pipon kanssa yhteen. Prinsessan leikkiminen ei kiinnostanut vielä teinityttönäkään. Lukiossa en tanssinut vanhojen tansseissa. Ei mua kiinnosta olla prinsessa, ei niitä ole olemassakaan.
Ei mua haittaa jos joku lyö. Ei mua haittaa jos mun poskessa on mustelma. Mä kestän kyllä sen.
Pystyn piilottamaan kaikki mun tunteet, jos niin haluan. Siihen minut on jo lapsesta asti opetettu. Osaan kunnioittaa ihmisiä, osaan myös olla kunnioittamatta. Osaan käyttäytyä hyvin, jos niin haluan. Tempperamenttia löytyy vaikka muille jakaa, jos sille päälle satun. Kestän paljon, mutta en kaikkea. Olen kokenut paljon, ja koskaan en ole katkennut. Olen kestänyt alkoholismin ja väkivallan kotona, turvakodin, lastenkodin. Olen kestänyt lukuisat poliisikuullustelut. Monet ovat sitä mieltä että ei lapsi tuota kaikkea voi kestää. Tekivät minulle psykiatrin arvioita. Mieleltäni terveeksi totesivat. Pysyn kyllä kasassa, onhan minut kovaan elämään kasvatettu, en pienestä hätkähdä.
Niin kauan kuin tuo paha tapahtuu minulle, kestän sen. Kun pahaa tapahtuu ystävilleni, kestän sen, koska en hetkeäkään epäile etteivätkö he selviäisi. Kerran kuitenkin tapahtui jotain, josta en vieläkään tiedä tulenko sitä kestämään. Juuri kolme vuotta täyttänyt, minulle hyvin rakas tyttö kertoi asian, jota en koskaan tule unohtamaan. En tule unohtamaan tuon tytön viatonta ja tietämätöntä katsetta. Ilman sanoja, tyttö kertoi mitä oli isänsä luona tehnyt. Mitä oli isän kanssa 'leikkinyt'. Tyttö näytti jotain, mitä en ikinä saa pois mielestäni. Sosiaaliviranomaiset tietävät kyllä asiasta. Minä en ole nähnyt tätä tyttöä tai hänen pikkusiskoaan puoleentoista vuoteen. Viimeisen tietoni mukaan, alle vuosi sitten, tytöt asuivat äidillään, olivat isällään joka toinen viikonloppu. Näin toimii suomen valtio.
Jos minä en jotain asiaa voi sivuuttaa, ei se kovin pieni ole. Luulisi, että ei voi viranomaisetkaan. Toisin on.
Todella toivon, että tuo mies ei ikinä kävele minua kadulla vastaan. En tiedä mitä tekisin. Voi olla että hyvä käytökseni ja kunnioituksi eivät olisi silloin huipussaan. Temperamenttini olisi.
Se hetki, jolloin kaikki palapelin palat on saatu oikeille paikoilleen eikä yksikään niistä tuhansista paloista ole kadoksissa. Se hetki, jolloin kaikki on hyvin, eikä ole mitään mistä murehtia.
Milloin se tulee?
Milloin tulee se puhelu, jota on niin kauan odottanut?
Milloin kävelee vastaan se ihminen, jonka on jo monen vuoden ajan toivonut tapaavansa uudelleen?
Milloin varmistuu että kaikilla on kaikki hyvin?
Milloin mulla on kaikki hyvin?
Ei sellaista ikinä tapahdu. Ei itsestään.
"Be the change you wish to see in the world."
Onhan se jo lapsena huomattu, että ei tämä elämä ole kuin Disneyn elokuvat. Ei niinkuin Astrid Lindgrenin satukirjat. Ei elämä täällä ole mikään tuhkimotarina, jossa prinssi ratsastaa valkoisella ratsulla and they lived happily ever after. Ei ole maailmaa jossa ei ole pahuutta, ei edes yhtä elämää.
Lapsena en ikinä halunnut olla prinsessa, halusin olla sotilas. En leikkinyt barbeilla, leikin autoilla, aseilla, ja pelasin katulätkää poikien kanssa. Mulle ei ole väliä katkeaako mun kynsi, tai käykö sukkien väri pipon kanssa yhteen. Prinsessan leikkiminen ei kiinnostanut vielä teinityttönäkään. Lukiossa en tanssinut vanhojen tansseissa. Ei mua kiinnosta olla prinsessa, ei niitä ole olemassakaan.
Ei mua haittaa jos joku lyö. Ei mua haittaa jos mun poskessa on mustelma. Mä kestän kyllä sen.
Pystyn piilottamaan kaikki mun tunteet, jos niin haluan. Siihen minut on jo lapsesta asti opetettu. Osaan kunnioittaa ihmisiä, osaan myös olla kunnioittamatta. Osaan käyttäytyä hyvin, jos niin haluan. Tempperamenttia löytyy vaikka muille jakaa, jos sille päälle satun. Kestän paljon, mutta en kaikkea. Olen kokenut paljon, ja koskaan en ole katkennut. Olen kestänyt alkoholismin ja väkivallan kotona, turvakodin, lastenkodin. Olen kestänyt lukuisat poliisikuullustelut. Monet ovat sitä mieltä että ei lapsi tuota kaikkea voi kestää. Tekivät minulle psykiatrin arvioita. Mieleltäni terveeksi totesivat. Pysyn kyllä kasassa, onhan minut kovaan elämään kasvatettu, en pienestä hätkähdä.
Niin kauan kuin tuo paha tapahtuu minulle, kestän sen. Kun pahaa tapahtuu ystävilleni, kestän sen, koska en hetkeäkään epäile etteivätkö he selviäisi. Kerran kuitenkin tapahtui jotain, josta en vieläkään tiedä tulenko sitä kestämään. Juuri kolme vuotta täyttänyt, minulle hyvin rakas tyttö kertoi asian, jota en koskaan tule unohtamaan. En tule unohtamaan tuon tytön viatonta ja tietämätöntä katsetta. Ilman sanoja, tyttö kertoi mitä oli isänsä luona tehnyt. Mitä oli isän kanssa 'leikkinyt'. Tyttö näytti jotain, mitä en ikinä saa pois mielestäni. Sosiaaliviranomaiset tietävät kyllä asiasta. Minä en ole nähnyt tätä tyttöä tai hänen pikkusiskoaan puoleentoista vuoteen. Viimeisen tietoni mukaan, alle vuosi sitten, tytöt asuivat äidillään, olivat isällään joka toinen viikonloppu. Näin toimii suomen valtio.
Jos minä en jotain asiaa voi sivuuttaa, ei se kovin pieni ole. Luulisi, että ei voi viranomaisetkaan. Toisin on.
Todella toivon, että tuo mies ei ikinä kävele minua kadulla vastaan. En tiedä mitä tekisin. Voi olla että hyvä käytökseni ja kunnioituksi eivät olisi silloin huipussaan. Temperamenttini olisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti