"Punaviini pilaa puseron, mennään kaupungille, ostan uuden paidan jostakin. Älä päästä irti, pidä kii. En muista sun sukunimeä, voinko silloin sanoa 'ystävä'? Sinä olet sellainen, ota mua kädestä. Sinä ymmärrät minua.
Tulee pari hyvää ideaa: jos nyt aamuun asti dokataan, niin noin puoli seiskalta, me ollaan uimassa. Jo pari iltaa vahingossa alla: ne juhlat pääsivät venymään.. En muista sun sukunimeä, voinko silloin sanoa 'ystävä'? Sinä olet sellainen, ihan siinä lähellä, olen reppuselässä, sinä ymmärrät minua. Laulamme päivät halki, muistanko kaiken myöhemmin?"
- PMMP - Kesäkaverit -
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tapasin uuden ihmisen, johon rakastuin heti. Kutsuttakoon häntä nyt nimellä "ystävä". Rakastuin siis ystävämielessä.
Ei olla ihan samaa kaliiperiä. Oikeastaan meissä ei loppujen lopuksi ole mitään muuta samaa kuin kova lapsuus.
Siihen se sitten jääkin. Mutta ystävällä on myös lapsenmielisyys. Se leikittelevän rento asenne elämään. Tuntui että itsekkin pystyin pitkästä aikaa unohtamaan kaikki turhat murheet. Hän lähti tänään kotiinsa. Oli vain kesän samalla paikkakunnalla töiden takia. Nyt matkaa on yli 300 kilometriä. Vaikka hän onkin minua melkein 10 vuotta vanhempi, ei sitä edes huomannut. Kesään mahtui monenlaista. Naurua ja itkua, vihaa ja iloa. Alkoholia ja kebabia. Miehiä ja tyttöjeniltoja. Mutta en muista milloin olisin viimeksi luottanut kehenkään näin nopeasti. Yleensä se vie minulta aikaa, ja paljon.
Oltiin siis samalla työpaikalla. Ei samoissa töissä, mutta niin että jokapäivä vähintään moikattiin. Näin meni ehkä ensimmäinen viikko. Sen jälkeen istuttiin töiden jälkeen vaihtamassa päivän kuulumiset. Valehtelematta jokapäivä. Jos ei mitään kerrottavaa ollut, niin vain istuttiin. Puhuttiin ummet ja lammet naisten välisestä rakkaudesta aviokriiseihin ja hölmöileviin teineihin. Puhuttiin lasten vaipoista ja kuumista miehistä.
Mietittiin että miten me nyt pärjätään? Pidetään yhteyttä, soitellaan, pidetään toisemme kaikesta ajan tasalla. Hän ehti ajaa alle tunnin kun puhelimeni soi ensimmäisen kerran: "Arvaa mitä!?..." Tämän postauksen kirjoittaminen on kestänyt lähemmäs kaksi tuntia, sen takia että puhun samalla puhelimessa. Ja facebookissa.
Kenen asunnon avaimet saan itselleni? Kenen viereen menen sänkyyn vuodattamaan pettymystä ja surua kun olen taas ikuisesti vihainen kaikille maailman miehille? Kenen luokse juoksen maailmanennätys vauhtia kertomaan iloiset uutiset?
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tapasin ihmisen, jolle puhun asioistani. Jolle uskallan avata suuni ja sisinpäni ilman pelkoa siitä että kohta asiat on kaikkien tiedossa. Ihmisen jonka kanssa nauran omille hölmöilyilleni.
Kahden ja puolen kuukauden aikana nähtiin noin seitsämänäkymmenenäviitenä päivänä. En voi kuin kiittää.
Kiitos Ystävä.
"Ilman ikävää ei ole rakkautta, ei tunnetta kestävää. Näinä pitkinä öinä sen voi vasta oikein todella ymmärtää."
Ilman ikävää ei olisi meitä, kauan toistaan etsineitä. Ikävä niin kaunis on. Sitä vihaan ja rakastan."
- Suvi Teräsniska - Ilman ikävää -
Tulee pari hyvää ideaa: jos nyt aamuun asti dokataan, niin noin puoli seiskalta, me ollaan uimassa. Jo pari iltaa vahingossa alla: ne juhlat pääsivät venymään.. En muista sun sukunimeä, voinko silloin sanoa 'ystävä'? Sinä olet sellainen, ihan siinä lähellä, olen reppuselässä, sinä ymmärrät minua. Laulamme päivät halki, muistanko kaiken myöhemmin?"
- PMMP - Kesäkaverit -
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tapasin uuden ihmisen, johon rakastuin heti. Kutsuttakoon häntä nyt nimellä "ystävä". Rakastuin siis ystävämielessä.
Ei olla ihan samaa kaliiperiä. Oikeastaan meissä ei loppujen lopuksi ole mitään muuta samaa kuin kova lapsuus.
Siihen se sitten jääkin. Mutta ystävällä on myös lapsenmielisyys. Se leikittelevän rento asenne elämään. Tuntui että itsekkin pystyin pitkästä aikaa unohtamaan kaikki turhat murheet. Hän lähti tänään kotiinsa. Oli vain kesän samalla paikkakunnalla töiden takia. Nyt matkaa on yli 300 kilometriä. Vaikka hän onkin minua melkein 10 vuotta vanhempi, ei sitä edes huomannut. Kesään mahtui monenlaista. Naurua ja itkua, vihaa ja iloa. Alkoholia ja kebabia. Miehiä ja tyttöjeniltoja. Mutta en muista milloin olisin viimeksi luottanut kehenkään näin nopeasti. Yleensä se vie minulta aikaa, ja paljon.
Oltiin siis samalla työpaikalla. Ei samoissa töissä, mutta niin että jokapäivä vähintään moikattiin. Näin meni ehkä ensimmäinen viikko. Sen jälkeen istuttiin töiden jälkeen vaihtamassa päivän kuulumiset. Valehtelematta jokapäivä. Jos ei mitään kerrottavaa ollut, niin vain istuttiin. Puhuttiin ummet ja lammet naisten välisestä rakkaudesta aviokriiseihin ja hölmöileviin teineihin. Puhuttiin lasten vaipoista ja kuumista miehistä.
Mietittiin että miten me nyt pärjätään? Pidetään yhteyttä, soitellaan, pidetään toisemme kaikesta ajan tasalla. Hän ehti ajaa alle tunnin kun puhelimeni soi ensimmäisen kerran: "Arvaa mitä!?..." Tämän postauksen kirjoittaminen on kestänyt lähemmäs kaksi tuntia, sen takia että puhun samalla puhelimessa. Ja facebookissa.
Kenen asunnon avaimet saan itselleni? Kenen viereen menen sänkyyn vuodattamaan pettymystä ja surua kun olen taas ikuisesti vihainen kaikille maailman miehille? Kenen luokse juoksen maailmanennätys vauhtia kertomaan iloiset uutiset?
Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen tapasin ihmisen, jolle puhun asioistani. Jolle uskallan avata suuni ja sisinpäni ilman pelkoa siitä että kohta asiat on kaikkien tiedossa. Ihmisen jonka kanssa nauran omille hölmöilyilleni.
Kahden ja puolen kuukauden aikana nähtiin noin seitsämänäkymmenenäviitenä päivänä. En voi kuin kiittää.
Kiitos Ystävä.
"Ilman ikävää ei ole rakkautta, ei tunnetta kestävää. Näinä pitkinä öinä sen voi vasta oikein todella ymmärtää."
Ilman ikävää ei olisi meitä, kauan toistaan etsineitä. Ikävä niin kaunis on. Sitä vihaan ja rakastan."
- Suvi Teräsniska - Ilman ikävää -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti