"Etkö unta saa, aaveetko taas sun vuoteellesi omin luvin istahtaa?
Yksinäisyys soittaa sydämessä pirunviuluaan?
Ja luurangot kaapissa äityy kolistelemaan?
Mä tahdoin karkottaa ne pois, olemaanttoomiin,
ettei ne enää milloinkaan, nousis kummittelemaan."
Joinakin iltoina nousee aaveet kummittelemaan ja luurangot tuntuu puskevan kaapin oven läpi.
Eilen oli sellainen ilta. Eilen oli sellainen ilta jolloin uni ei tahtonut tulla, vaan kaikki menneet asiat pisti pään pyörälle. Kaikki luurangot tuntuivat yhtäaikaa pyrkivän ulos sieltä komerostaan mun pään sisältä. Ja niin osa niistä sitten pääsikin. Soitin vanhalle ystävälle. Miehelle, jolta en ole ikinä halunnut mitään muuta kuin ystävyyttää. Tunne on molemmin puolinen, vaikka samassa sängyssä aina illanistujaisten jälkeen nukutaankin.
Tämä mies oli ainut keneen lapsena luotin. Olin viisi vuotias kun hän oli samalla lastenkodilla. Hän oli silloin 17. Edelleen, vaikka olen itsekkin jo aikuinen, vaikka mies on naimisissa ja kahden ihastuttavan tytön isä, soitan hänelle silloin tällöin. Ja hän soittaa aika ajoin minulle. Edelleen, kaipaan siihen tuttuun ja turvalliseen syliin. Aina, on hän esitellyt minut pikkusiskonaan. Vaikka meillä ei verisidettä olekkaan, on side meidän välillämme paljon vahempi kuin minun siteeni yhteenkään verisukulaiseeni. Hän pelasti minut ollessani viisi vuotias. Hän oli ainut, joka vastusti sosiallivirkailijoita, ja puhui puolestani kun en siihen itse pienenä lapsena pystynyt. Kun hän 18 vuotta täytettyään lähti lastenkodista, katkesi meidän yhteys moneksi vuodeksi. Kuitenkaan, koskaan en häntä unohtanut. Monen vuoden ajan kyselin lastenkodin ohjaajilta, että milloin hän tulee takaisin? Kun olin 12-vuotias tapasin hänet uudestaan. En edes tunnistanut jo aikuista miestä. Hän tunnisti minut. Oli leirillä nuoriso-ohjaajana. Oli yrittänyt saada lupaa tavata minua lastenkodilta lähdettyäänkin, mutta byrokratian kiemuroiden ansiosta, ei hänellä siihen ollut mahdollisuutta. Hänelle ei oltu voitu kertoa edes kuulumisiani. Kun tuolla leirillä, muiden jo mentyä nukkumaan, hän pyysi minut luokseen juttelemaan, en vieläkään tajunnut kuka tuo mies oli. Muutaman sanan jälkeen itkin hänen sylissään. "Is it really you? I always hoped I would see you again." "So did I darling. Not going to disappear anymore, no worries."
Tuon leirin jälkeen olemme pitäneet tiiviisti yhteyttä. Ensin olin hänen pikku tyttönsä, olen tavallaan vieläkin. Mutta nyt olemme myös ystäviä. Olen hänen nuorimmaisensa kummi, esikoisellaan on sama nimi kuin itselläni. Aikaan, jolloin esikoinen syntyi, asuin vieläkin lastenkodilla, enkä ollut häneen yhteydessä. Kun tuolla leirillä jälleen tapasimme oli tyttö jo lähes vuoden ikäinen. Sanoi toivoneensa että tytöstä tulisi samanlainen sisupussi kuin minä tuolloin olin. Nyt on tyttö jo vanhempi, kuin minä lastenkodilla yhtäaikaan hänen isänsä kanssa ollessamme, ja vaikka ei samanlaista katsetta tytön silmistä löydy, voi isä olla ylpeä. Ja niin voin minäkin.
Olen ylpeä ja kiitollinen että minulla on tällainen mies. Ei ehkä sanan yleisimmässä merkityksessä, mutta näin on parempi. Muuta en haluaisikaan. Olen ylpeä siitä että minulla on tällainen isoveli. Ja ystävä.
Juteltiin sitten koko yö. Säikyteltiin aaveet takaisin piiloon ja houkuteltiin luurangot ulos kaapeistaan.
Eilen kummitteli paljon, tänään vähemmän. Ehkä jokupäivä ei kuulu kolinaa enää ollenkaan.
"Tää musta yö mun kanssa jaa,
nii huomenna tää kaikki ehkä on jo helpompaa."
- Yö - Etkö unta saa? -
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti