Minut on opetettu vahvaksi. Minut on opeteetu siihen, jo lapsesta asti että, jos sattuu, niin sitä ei muille saa näyttää. Itkeä ei saa ikinä. Jos itket olet heikko. Apua ei saa pyyttää, ja omat asiat on pidettävä ominaan, henkilökohtaisina, eikä niistä muille puhuta. Eihän ne muille kuulu.
Ehkä onkin näin. Ehkä itkeminen ei olekkaan merkki heikkoudesta. Ehkä se onkin vahvuutta. Mutta entäs jos joku itkee joka päivä, eihän siis sillon pysty olemaan vahva lainkaan? Onko siis ylpeyden aihe olla itkemättä vuosia? Minut on kasvattettu siihen, että on.
Ja jo pienenä lapsena, vielä isäni luona asuessani huomasin sen, että jos itkin, isäni satutti minua kaksin verroin enemmän. Myöhemmin, luin kirjan Tiikerin Lapsi. Siinä pieni villi tyttö sanoi opettajalleen suurinpiirtein näin: "I never cry. If I don't cry, they don't know I'm hurting. So no one can hurt me that way."
Samaistuin tähän heti. Sama ajatus oli jo itselläni pyörinyt monta kertaa lapsena päässä, vaikka en sitä sanoiksi osannutkaan pukea. Outoja asioita lapselle opittavaksi, ehkä jopa karuja.
Koko elämäni olen joutunut olemaan vahva. Monta kertaa olen kyseenalaistanut sen että jaksanko?
Ja aivan yhtä monta kertaa olen tullut huomaamaan, että tottakai jaksan. On jaksettava. Ei ole muita vaihtoehtoja. Keinolla tai toisella. Vahva on oltava tässä julmassa maailmassa pärjätäkseen.
Aina sitä vain huomaa parskuttavansa eteenpäin.
"Nobody said it was easy, but no one ever said it would be this hard."
-Coldplay-
Olen tarpeeksi vahva pärjäämään yksin.
Olen myös tarpeeksi fiksu tietämään milloin tarvitsen apua.
Mutta rohkeus ei riitä sen pyytämiseen.
Tai en tiedä onko kyse rohkeuden puutteesta vai vain periaatteesta ja kasvatuksesta.
Turhan monta kertaa olen pärjännyt yksin. Apua olisi varmasti tarjolla, mutta ei, eihän sitä omiin ongelmiin saa pyytää.
Eihän omat henkilökohtaiset asiat muille kuulu. Sossut tarjoaisivat jälkihuollon tukia, penniäkään en rahaa ota vastaan. Kyllä mä pärjään, ei almuja. En elä muiden kustannuksella, muiden verorahoilla. Pistäisivät nekin rahat niille, jotka niitä vielä enemmän tarvitsevat.
Kertaakaan, en ole ongelmistani muille puhunut, kavereiden kanssa tottakai jutellaan niin hyvistä kuin huonoistakin asioista, mutta aina kuuntelen enemmän kuin kerron.
Ikinä en ole kertonut kaikkia ajatuksiani, tunteitani.
Kun minulta kysytään, miten menee, vastaus on aina hyvin.
Tai onko kaikki ok? On.
Kerran vastasin ei. Mutta siihenkin lisäsin perään: "Mutta ei se haittaa, kyllä mä pärjään."
Ettei vaan kukaan kyselisi lisää, tai jopa auttaisi.
Onko kaikesta selvittävä itse?
No ei ole. Kyllähän minä sen tiedän.
Silti, silti, se avun pyytäminen ja vastaanottaminen on liian iso pala purtavaksi.
En paheksu sitä jos muut pyytävät ongelmiinsa apua, se hyväksyttäkööt, oma asiansa.
Itse en vain niin pysty tekemään.
Tosin en siedä sitäkään jos joka ikisestä asiasta täytyy valittaa.
Ei se maailma siihen kaadu jos kynsi katkeaa.
Tai jos se lempi paita on mennyt pesussa pilalle.
Ei se maailmanloppu tule, kyllä sen tulette vielä huomaamaan, kunhan joudutte vähän isompia ongelmia kohtaamaan. Muutaman kerran on tehnyt mieli näin joillekkin henkilöille sano.
Vähääkään väheksymättä. Tai ehkä ihan vähän kuitenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti