Vahvuus

Tänään rohkaistuin.
Rohkaistuin pyytämään apua.
On ihmisiä joille olen asioistani puhunut.
Mutta aina olen vain puhunut.
Kertonut mitä on meneillään, mutta koskaan en ole myöntänyt etten itse pärjäisi.
Tänään myönsin.
Tänään sanoin "isoveljelleni", että:
"Mä en tiedä mitä mä teen, mä en tiedä jaksanko mä tätä."
Tää mies katsoi mua vähän aikaa, ennen kuin sanoi:
"Tulihan se sieltä. Luuletko sä että kun mä olen tuntenut sut ties kuinka monta vuotta,
niin mä en huomais että sä oot ihan pirstaleina? Edes sä et pysty kaikkeen itse, eikä sun tarvitsekkaan."
Katsoin sitä vähän aikaa ihan tyrmistyneenä. Enkö mä ollutkaan onnistunut? Enkö mä ollutkaan onnistunut peittämään kaikkea ja näyttämään ulospäin vain sitä minkä itse tahdoin?
En ollut siinä onnistunut en. Olinko kuitenkaan edes halunnut?
Onko kuitenkaan vahvuutta se että selviää kaikesta yksin?
Entä jos elämä ei olisikaan vain selviämistä?

En halua näyttää haavoittuvaisuuttani kaikille. Koulussa, töissä, ihmisten ilmoilla pystyn olemaan kuin kuka tahaansa muu. Ja olen siitä ylpeä, että pystyn pitämään itseni koossa, ja pitämään pystyssä sen kulissin, että kaikki olisi hyvin, ja aina olisi ollut. Tänään kuitenkin tajusin, että aina näin ei tarvitse olla.
Hitaasti mutta varmasti. En uskalla vieläkään luottaa kehenkään täysin. En edes tähän kyseiseen henkilöön. Tavallaan tiedän että pystyisin häneen luottamaan, ei hän luottamustani pettäisi. Tiedostan sen, mutta en kuitenkaan vielä uskalla.
Huomenna luotan vähän enemmän ja pelkään vähän vähemmän.